Jack Vance: This Is Me, Jack Vance! (Or, More Properly, This Is "I")Subterranean Press 2009, 200 sivua.
I went to visit him at his house, rang the door. He opened the door, looked at me with a look of mild inquiry--but evidently no recognition--on his face.
"I'm Jack," I said awkwardly. "We were neighbours on Ibiza."
"Oh, yes," he said. "That was a long time ago. Well, it was nice to have seen you again. Goodbye."
And that was that.
(sivulta 110)
Jack Vance on ollut käytännössä sokea vuosikymmeniä ja kirjoittanut monet parhaista teoksistaan tietokoneella, joka näyttää vain 10 sanaa kerrallaan tai kuuntelemalla tekstiään puhesyntetisaattorin robottiäänellä. Tämän luultavasti (ja murheellisesti) viimeiseksi jäävän muistelmateoksensa 98-vuotias Vance on sanellut avustajalleen Jeremy Cavaterralle.
Vance on aina vältellyt julkisuutta, eikä etäisen itseironisista muistelmistakaan voi sensaatiomaisia paljastuksia tai suuria tunnepurkauksia odottaa. Muistelmat keskittyvät matkailuun, vanhan jazzin kehumiseen ja kauan sitten lopettaneiden ravintoloiden arvosteluihin, joten teosta ei voi suoranaisesti suositella muille kuin Vancen faneille. Kirjassa toki vilahtaa monia scifikirjailijoita kuten Frank Herbert ja Poul Anderson, mutta Vance muistelee heitä lähinnä apureinaan veneenrakennuksessa.
Sivuilta hyppää kuitenkin jatkuvasti esiin todellisia tapahtumia, jotka ovat kuin arkisempia toisintoja kohtauksista Vancen fiktiossa. Vanhan kartanon purkutyö ja asuntolaivan rakennus, seikkailut kauppalaivastossa ja pikavierailut vieraissa kulttuureissa, etäiset kaunottaret ja eksentriset akateemikot... pieniä jyviä, joita Vance on käyttänyt hyväkseen rakentaessaan fantastisia maailmoja päässään kuin The Eyes of the Overworldin henkilöt katsellessaan ylimaailmaa violettien linssien läpi (tai kuin hipit psykedeelisten lasien läpi Vancen syntymäkaupungissa San Franciscossa).
Mutta siinä missä fiktiossa jännite kiristyisi, muistelmissa tapahtumat ottavat varaslähtöjä ja päättyvät ilman punchlinea. Arkielämä on täynnä varaslähtöjä ja äkkipysähdyksiä, joten muistelmat ovat karusti sen mukaiset.
Oikeastaan Vancen fiktiokin on täynnä varaslähtöjä ja äkkipysäyksiä, nyt kun tarkemmin ajattelen. Cugelin tavalla liueta viekkaasti paikalta tai tarttua tilaisuuksiin näyttää olevan paljon yhteistä siinä miten Vance esimerkiksi huijaa itsensä sisään kauppalaivastoon opettelemalla näkötestin ulkoa tai hankkii yliolkaisesti työpaikan ja potkut ensimmäisenä työpäivänä kerta toisensa jälkeen.
Kirjoitustyöstä Vance kertoo vasta lyhyesti lopussa, mutta tietysti yksityiskohtiin menemättä ja enemmän kysymyksiä jättäen kuin vastauksia toimittaen. Kotonaan hän kirjoitti erivärisillä musteilla ja matkoilla mustalla kirjoitusalusta sylissään (viime vuonna kuollut Norma-vaimo kirjoitti tekstit puhtaaksi), mutta hitaan sokeutumisen vuoksi hän hyppäsi kirjoituskoneiden yli suoraan tietokoneisiin.
Vance on minulle Ozric Tentaclesin kirjallinen vastine, joten runsaat maininnat musiikista tuntuvat luontevilta. Tekstin pitää swingata ja nimien täytyy kuulostaa miellyttäviltä korvissa.
Lisävihje ehkä sekin, että Vance opiskeli nuoruudessaan Japania ja ihailee japanilaisten kaunista kirjoitustapaa. Vancen pyrkimyksessä luoda koristeellisia kokonaisuuksia on samaa huolellisuutta kuin japanilaisten kirjoitusmerkkien siroissa siveltimenvedoissa. Vaikka kirjoittaisi pulppia tai soittaisi tuhannetta kertaa samaa reggaekomppia, sen voi aina tehdä tyylillä tai ainakin jättää jälkeensä tyylikkyyden vaikutelman.
Kirjan lopussa on myös pieni kokoelma mustavalkokuvia perheen maailmanympärimatkoilta.
Lisälukemiseksi kirjan oheen sopii David B. Williamsin Biographical Sketch:
Part 1
Part 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti