Arvostelu: jääkiekkomaaottelu Suomi-Ruotsi

Esitystä mainostettiin runsaasti ennen ensi-iltaa, joten olin kiinnostunut näkemään mistä on kyse. Ikäväkseni joudun raportoimaan, että petyin pahasti. Voin liioittelematta sanoa, että jääkiekkomaaottelu Suomi-Ruotsi oli koko kriitikon urani tympein kaksituntinen. Tämän mitäänsanomattomalla nimellä varustetun performanssin juoni oli typerryttävän hidas, itseääntoistava ja ennalta-arvattava. Lattea kattovalaistus ja banaali populaarimusiikki vain korostivat kohtuuttomuuksiin asti topatun puvustuksen ja mainoksilla pilatun lavastuksen kaksijakoista värittömyyttä.

Kaikilla henkilöillä oli lähes samanlainen rooliasu, joten heitä oli käytännössä mahdotonta erottaa toisistaan, mutta jostakin syystä kaikilla oli myös selkeä ja järjestysnumeroitu nimilappu selässään. Hyvin ristiriitaista ja autoantagonistista logiikkaa ohjaajalta. Hahmoilla oli myös jaloissaan ilmeisesti muodikkaiksi tarkoitetut kapeateräiset metallikengät, joiden vuoksi he joutuivat "luistelemaan" näyttämöllä normaalin liikkumisen sijaan ja käyttämään lisäksi puisia tukikeppejä pysyäkseen pystyssä myötähäpeää herättävän liukkaaksi siloitetulla alustalla. Välillä uusia näyttelijöitä jopa vaihdettiin kaatuilevien tilalle kesken kaiken, mutta kiusallisen huonosti improvisoidut tanssikuviot pyörivät silti samanlaisina.

Tarinan osalta esitys sijoittui selvästi jonkinlaiseen tulevaisuuden dystopiaan. Eri väreihin puetut abstraktit ryhmittymät edustivat Suomen ja Ruotsin välistä semifiktiivistä konfliktia, mutta draaman kaaresta ei saanut juuri minkäänlaista käsitystä. Oliko hahmojen tarkoitus esittää kloonisotilaita vai jotain metaforisempaa? Kuka oli protagonisti ja mikä oli hänen motiivinsa? Hankala sanoa, koska käännekohdat, breakit ja kliimaksit olivat ympäri areenaa kuin välimerkit modernissa runossa. Kohtausten jatkuvasti ailahteleva episodimainen rytmitys oli puisevaa ja epäonnistui mielenkiinnon ylläpitämisessä täysin.

Itse asiassa luulen nähneeni lavalla apulaisohjaajia, jotka aktiivisesti keskeyttivät näyttelijöiden yritykset järjestää hetkellistä improvisaatiokomediaa ja lähettivät heidät istumaan katsomon eturiviin ikään kuin rangaistuksena huumorintajustaan. Ja rangaistukselta katsomossa istuminen todella tuntui, ainakin allekirjoittaneen mielestä. Nämä näyttelijöiden spontaaneilta vaikuttavat kapinayritykset olivat ainoita kiinnostavia yksityiskohtia muuten niin tasapaksussa mise-en-scénessä. Oletin aluksi, että jännityksen puute lavalla johtui produktion taustavoimien lahjattomuudesta tai silkasta laiskuudesta, mutta nähtävästi henkilöiden välistä vuorovaikutusta todella pidettiin matalalla tarkoituksellisesti.

Epäonnistunein taiteellinen ratkaisu oli kuitenkin koko esityksen läpi jatkunut kertojanääni. Ei, kyseessä ei ollut puuttuvan päähenkilön ajatusääni; tämä oli kaikkinäkevä ja kiusallisen läpitunkeva kertoja, joka selosti suorasanaisesti ja teennäisen kiihtyneesti samoja toistuvia elementtejä, jotka jokainen katsoja näki tapahtuvan näyttämöllä muutenkin. Pystyin ainoastaan hämmästelemään ratkaisua: kenelle näin tarpeettoman redundantti esitys on suunnattu, kenties viisivuotiaille?

Olisin poistunut kesken esityksen, elleivät vahvasti juopuneet kanssakatsojani olisi tönineet minua takaisin paikalleni. Kadun syvästi päätöstäni katsoa esitys ensi-illassa kenraaliharjoituksen sijaan. Nähtävästi tällaiset kömpelöt esitykset kuitenkin vetoavat sivistymättömien massojen yksinkertaiseen makuun, koska katsomo oli ääriään myöten täynnä korkean pääsylippuhinnan maksaneita ihailijoita (kuulin myös kauhukseni, että joillakin heistä oli kausilippu uusintaesityksiin), mutta itse en voi harjaantuneena kriitikkona suositella näin pitkäveteistä ja amatöörimäistä tanssiteatteria kenellekään.

Yksi tähti. Haluaisin antaa nolla tähteä, joka oli käsittääkseni koko esityksen väsynyt dénouement, mutta olen lempeä ihminen.

(Ensi viikolla kritiikin kohteena kohuttu kesäteatteriesitys Formula 1: aika-ajot.)