Minulla on kaksijakoinen suhde runonlausuntaan. Olen lausunut runoja yleisölle ja kuuntelen mielelläni muiden lausumia runoja. En pidä itseäni hyvänä lausujana, eikä ole moni muukaan näkemistäni lausujista hyvä. Joko yrittävät liikaa tai liian vähän. Jotain mielenkiintoista huonossakin runonlausunnassa silti on. Marginaalista toimintaa, sanoa muutama sana ja odottaa yleisön innostuvan. Siinä on samalla jotain hirveän elitististä ja banaalia. Lausunta on kuin kehittymätön mikälie lukemisen ja laulamisen välissä, ei tiedä mihin suuntaan menisi. Siinä on uutuuden ja keskeneräisyyden viehätystä, raakileromantiikkaa.
Runojen laulaminen on myös kiinnostava tapaus. Moderni runous, ei mikään kalevalainen tmv. sönkötys. Muinaisissa viidakkoheimojen manauksissa ja zen-munkkien trance-runoudessa on kyllä myös välillä ainesta. Modernien runojen laulaminen ilman musiikkia tai jonkin tamburiinin säestyksellä. Tai beatboxingin. Rytmistä runoutta, mutta ei rappia. Japanilaista äänirunoutta.
The Books - Smells Like Content nousee mieleeni pienenä mestariteoksena runonlausunnan ja runonlaulannan kelirikkoisesta maastosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti